Mihinä?

Ailaa askarruttaa nyt eräs käytännön probleema. Missä on silmälasit? Lukulasit ovat kyllä visusti tallessa, niitä käytän satunnaisesti, esimerkiksi pujottaessani lankaa neulansilmään. Mutta missä ovat ne lasit, joilla näkisin terävästi lukea tekstiä valkokankaalta, joita käytän päivittäin niin töissä kuin kotona ja jotka joudun riisumaan silmiltäni esimerkiksi joka kerta, kun kumarrun oppilaan pulpetin ääreen tsekkaamaan, missä mennään. Oppilaani ovat oppineet varsin hyvin pitämään huolta kaukolaseistani ja palauttavat ne minulle sutjakasti, kun satun jättämään ne jonkun pulpetille. Riisun ne myös aina ruokailussa. Tähän liittyy pieni anekdootti. Kun taannoin olin oppilaiden kanssa leirikoulussa, siellä sattui meitä samaan pöytää peräti kolmekin sellaista, jotka ottavat aina syödessään lasit päästään. Toiselle lasisielunkumppaneistani oli jopa sanottu, että hän on hoopo, kun tekee niin. Saimme siis vahvasti toisiltamme vertaistukea. Tottakai riisun lasit myös puseroa riisuessani.
Mutta se ongelma tuohon lasien riisumiseen liittyy, että kädestä ne laskiessani en suinkaan aina enkä edes kovin usein muista painaa mieleen, mihin ne kulloinkin jätän. Aikanaan minulla oli laseihin sellainen niskanaru, mutta ensin siitä meni rikki toinen pidikelenkki (jonka korvasin kumilenkillä) ja sitten vielä toinen. Ja oli se naru jo aika likainenkin. En hankkinut uutta, koska naruun liittyi sellainen ongelma, että niissä roikkuvat lasit jäivät kumartuessani milloin minkin pöydän kulmaan ja selkäni suoristaessani tulin samalla väännelleekseni laseja epämääräiseen asentoon.
Ensimmäiset lasini kadotin muutama vuosi sitten, kun olin vuorotteluvapaalla ja kun en niitä käyttänyt säännöllisesti. Silloin en pystynyt millään jäljittämään niitä, kun en voinut olla aivan varma, milloin olin niitä viimeksi käyttänyt, joten en voinut olla varma, olivatko ne kaupunki- vai kesäasunnossa vai olivatko jääneet jonnekin julkiseen tilaan. Yhdestä kirkosta niitä kysyin, muttei tärpännyt.
Näitä perjantaina hävinneitä laseja etsin ensi töikseni työpaikalta eilen töihin palattuani. Seuraavaksi piti seurata jälkiäni kaupungille, mutta sielläkään en käynyt kuin kahdessa paikassa ennen kuin huomasin lasien hävinneen. Molemmissa paikoissa vierailin eilen. Hukkareissu. Toiseen paikkaan jätin kuitenkin puhelinnumeroni, jos lasit kuitenkin ilmiintyisivät.
Täytyy seuloa huusholli ja työpiste vähän nuukemmin. Vielä jaksan uskoa, ettei materia katoa olemattomiin.

Digiraivoa

Päättyvällä viikolla olen joutunut takkuamaan tavallistakin enemmän erilaisten sähkövempaimien kanssa. En tarkoita kodinkoneita. Tarkoitan chromebookia, tietokoneita, älykännyköitä... ja tekipä minulle kiusaa kirjaston lainausautomaattikin.
Takkuaminen johtuu tietenkin enimmäkseen siitä, etten OSAA käyttää. Yleensä uusia koneita hankkiessa mukaan saa käyttöohjeet. Oli sen älykännykänkin mukana käyttöohje. Oikeasti siinä kuitenkin ohjeistettiin vain siinä, miten SIM-kortti asennetaan ja miten laite käynnistetään. Lisäksi tavanomaiset varoitukset ja hävittämisohjeet. Mutta kaikessa muussa on pitänyt onkia vinkkejä sieltä täältä. Yksi kolmasluokkalainen oppilas esimerkiksi näytti minulle, mistä löydän kännykän kalenterin. Ja nauroi räkäisesti tyhmyydelleni...
Kirjaston lainausautomaatin näytölläsi käväisi jonkinlaiset käyttöohjeet. Mutta vaikka koetin niiden mukaan toimia, ei se hyväkäs ottanut lainaustani lottohonsa. Menin tiskille kirjaläjän kanssa valittaen, ettei mulla tänään oikein mikään tahdo onnistua. Onneksi kirjastossa on yhä ihkaeläviä ihmisiä töissä.
Toissapäivänä työpäivän päätteeksi tappelin luokkani tietokoneen kanssa. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin vähällä lyödä tietsikkaa, niin ärtynyt ja turhautunut olin. Samana päivänä kun olin joutunut pettymään jo chromebookinkin kanssa. Kotiin päästyäni kerroin ongelmasta miehelleni, ja häneltä sain pätevät neuvot ja ohjeet, joiden avulla ongelma ratkesi seuraavana työpäivänä.
Digiloikka ottaa lujille. Ainakin se ottaa PALJON aikaa - ikävä kyllä sille ajalle olisi tähteellisempääkin käyttöä.