Mihinä?

Ailaa askarruttaa nyt eräs käytännön probleema. Missä on silmälasit? Lukulasit ovat kyllä visusti tallessa, niitä käytän satunnaisesti, esimerkiksi pujottaessani lankaa neulansilmään. Mutta missä ovat ne lasit, joilla näkisin terävästi lukea tekstiä valkokankaalta, joita käytän päivittäin niin töissä kuin kotona ja jotka joudun riisumaan silmiltäni esimerkiksi joka kerta, kun kumarrun oppilaan pulpetin ääreen tsekkaamaan, missä mennään. Oppilaani ovat oppineet varsin hyvin pitämään huolta kaukolaseistani ja palauttavat ne minulle sutjakasti, kun satun jättämään ne jonkun pulpetille. Riisun ne myös aina ruokailussa. Tähän liittyy pieni anekdootti. Kun taannoin olin oppilaiden kanssa leirikoulussa, siellä sattui meitä samaan pöytää peräti kolmekin sellaista, jotka ottavat aina syödessään lasit päästään. Toiselle lasisielunkumppaneistani oli jopa sanottu, että hän on hoopo, kun tekee niin. Saimme siis vahvasti toisiltamme vertaistukea. Tottakai riisun lasit myös puseroa riisuessani.
Mutta se ongelma tuohon lasien riisumiseen liittyy, että kädestä ne laskiessani en suinkaan aina enkä edes kovin usein muista painaa mieleen, mihin ne kulloinkin jätän. Aikanaan minulla oli laseihin sellainen niskanaru, mutta ensin siitä meni rikki toinen pidikelenkki (jonka korvasin kumilenkillä) ja sitten vielä toinen. Ja oli se naru jo aika likainenkin. En hankkinut uutta, koska naruun liittyi sellainen ongelma, että niissä roikkuvat lasit jäivät kumartuessani milloin minkin pöydän kulmaan ja selkäni suoristaessani tulin samalla väännelleekseni laseja epämääräiseen asentoon.
Ensimmäiset lasini kadotin muutama vuosi sitten, kun olin vuorotteluvapaalla ja kun en niitä käyttänyt säännöllisesti. Silloin en pystynyt millään jäljittämään niitä, kun en voinut olla aivan varma, milloin olin niitä viimeksi käyttänyt, joten en voinut olla varma, olivatko ne kaupunki- vai kesäasunnossa vai olivatko jääneet jonnekin julkiseen tilaan. Yhdestä kirkosta niitä kysyin, muttei tärpännyt.
Näitä perjantaina hävinneitä laseja etsin ensi töikseni työpaikalta eilen töihin palattuani. Seuraavaksi piti seurata jälkiäni kaupungille, mutta sielläkään en käynyt kuin kahdessa paikassa ennen kuin huomasin lasien hävinneen. Molemmissa paikoissa vierailin eilen. Hukkareissu. Toiseen paikkaan jätin kuitenkin puhelinnumeroni, jos lasit kuitenkin ilmiintyisivät.
Täytyy seuloa huusholli ja työpiste vähän nuukemmin. Vielä jaksan uskoa, ettei materia katoa olemattomiin.

Digiraivoa

Päättyvällä viikolla olen joutunut takkuamaan tavallistakin enemmän erilaisten sähkövempaimien kanssa. En tarkoita kodinkoneita. Tarkoitan chromebookia, tietokoneita, älykännyköitä... ja tekipä minulle kiusaa kirjaston lainausautomaattikin.
Takkuaminen johtuu tietenkin enimmäkseen siitä, etten OSAA käyttää. Yleensä uusia koneita hankkiessa mukaan saa käyttöohjeet. Oli sen älykännykänkin mukana käyttöohje. Oikeasti siinä kuitenkin ohjeistettiin vain siinä, miten SIM-kortti asennetaan ja miten laite käynnistetään. Lisäksi tavanomaiset varoitukset ja hävittämisohjeet. Mutta kaikessa muussa on pitänyt onkia vinkkejä sieltä täältä. Yksi kolmasluokkalainen oppilas esimerkiksi näytti minulle, mistä löydän kännykän kalenterin. Ja nauroi räkäisesti tyhmyydelleni...
Kirjaston lainausautomaatin näytölläsi käväisi jonkinlaiset käyttöohjeet. Mutta vaikka koetin niiden mukaan toimia, ei se hyväkäs ottanut lainaustani lottohonsa. Menin tiskille kirjaläjän kanssa valittaen, ettei mulla tänään oikein mikään tahdo onnistua. Onneksi kirjastossa on yhä ihkaeläviä ihmisiä töissä.
Toissapäivänä työpäivän päätteeksi tappelin luokkani tietokoneen kanssa. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin vähällä lyödä tietsikkaa, niin ärtynyt ja turhautunut olin. Samana päivänä kun olin joutunut pettymään jo chromebookinkin kanssa. Kotiin päästyäni kerroin ongelmasta miehelleni, ja häneltä sain pätevät neuvot ja ohjeet, joiden avulla ongelma ratkesi seuraavana työpäivänä.
Digiloikka ottaa lujille. Ainakin se ottaa PALJON aikaa - ikävä kyllä sille ajalle olisi tähteellisempääkin käyttöä.

Asia on juusto

Vähältä kyllästyttää tuo feispuukki. Välillä kyllästyttää enemmän, toisinaan vähemmän. Joskus minä niin mieleni pahoitan, kun törmään ilkeisiin, pahansuopiin ja hyökkääviin päivityksiin tai kommentteihin. Yleensä en sellaisiin törmää omalla sivullani, kun olen pitänyt kaveripiirin varsin rajattuna. Mutta kaveripiirini kuuluu esim. sellaisia, jotka poliittisesti aktiivisina seuraavat ja kommentoivat ahkerasti, ja siten minunkin silmilleni hyppää matskua, jota en olisi suonut näkeväni. 

En tässä yhteydessä melkein viitsi edes mainita sitä ärtymystä, mihin syyllistyn aina yhdyssanavirheisiin ja muuhun huolimattomaan kielenkäyttöön törmätessäni, kun se ei nyt ollut valitusvirteni aihe.

Tänään minua kyltäännyttää aivan toisenlaisista syistä. Aina näin juhla-aikoina, oli ystävän- tai äitienpäivä, joulu tahi juhannus, toivotuksia toisensa perään ehostettuna aiheeseen liittyvällä kuvalla. Äitienpäivä on jo ennen someaikaa ollut minulle lähinnä kiusallinen, mutta nyttemmin lisäksi rasittava - ellen malta pysyä poissa netistä. Tiedättekö mitä on punainen hera? En minäkään välittäisi tietää, mutta se on nykyisellä kotiseudullani juhannukseen liittyvä perinneruoka, jonka kuvia olen nyt sitten tahtomattani ihmetellyt feissikavereiden sivuilla. Punaisen herran toinen nimi on juhanusjuusto, vaikka on sitä tavattu tarjota muissakin suuremmissa kesäjuhlissa kuten häissä, ja itse olen ensimmäisen (ja kutakuinkin ainoan) kerran maistanut sitä lakkiaisissa. Tottahan tokikin söin ottamani annoksen loppuun. Ei ole tapanani jättää lautaselle ruokaa, eikä astian tyhjääminen mitenkään vastenmielistä ollut. Mutta minulle kyseisellä herkuilla ei ole sitä perinnearvoa, joka sen suosiota nostaa kanssakansalaisten parissa. Arvioin sitä vain oman makuaistini perusteella. Eikä mielestäni makuelämys ole sen vaivan väärti, että pitää tuntikaupalla keitellä. Lapsuuden kotiseutuni uunijussi sentään valmistui itsestään uunissa ilman hämmentämistä, ja se oli pehmeää syödä. Sitä saattaisin vielä joskus nostalgiasyistä maistaa, jos joskus tarjoutuu tilaisuus, mutta en minä sitäkään itse rupeaisi tekemään. Kun ei ole noita poikiviakaan. 

Jatkoa edelliseen

Sen verran jatkan vielä edellisestä aiheesta, että työ, jota sitten päätin kokeilla hakea, olisi vain vuodeksi. En muuten olisi hakenutkaan, sillä en ole valmis luopumaan kokonaan nykyisestä työpaikastani. Siksi toisekseen maahanmuuttajaopettajan työ on ollut meillä päin kovin kausiluontoista, ei oikein mitään varmuutta työn jatkuvuudesta, joten senkään vuoksi en vaihtaisi enää kokonaan valo-opeksi.
Vähän minua pakkasi naurattaa, kun kollega niin innokkaasti oli tahtomasi minua takaisin tiimiin. Minun kanssani kun kuulemma yhteistyö sujui niin hyvin. Niin sikäli se minua nauratti, että nytkö minua oikein tahdotaan ja kysellään töihin, kun aikanaan tuntui, että minusta haluttiin välillä eroon ja välillä siirreltiin kuin heittopussia.
Jos ei Taivaan Isän tarkoitus olekaan laittaa mua vuodeksi mamuopeksi, niin sellainen tarkoitus tällä episodilla voinee kuitenkin olla, että sain vähän vahvistusta opeidentiteetilleni. Sain sitä mukavasti kyllä muutenkin lukuvuoden mittaan. Kivaa palautetta tuli välillä kollegoilta, välillä oppilailta ja välillä myös huoltajilta.
Mutta nyt on kesäloma. Aivot takaisin narikkaan.

Työmurheita lomalla

Reilu viikko sitten jäin hyvillä mielin kesälomalle, kelpo lukuvuosi takana ja kaikki selvänä syksyn suhteen. Rohkaisin hurjan luontoni ja valitsin tarjotuista luokkavaihtoehdoista ainoan yhdysluokan. Pitkästä aikaa, viimeksi olen opettanut yhdysluokkaa viitisentoista vuotta sitten. Toinen puoli tulevasta luokasta kuitenkin ennestään tuttu oma ryhmäni.
En ehtinyt nauttia kesälomasta kuin pari päivää aivot narikassa, kun autuas ajattelemattomuuteni keskeytettiin. Tulin viikko sitten maanantaina puutarhahommista käymään sisällä, kun huomasin, että kännykkääni oli yritetty soittaa ja että minulle oli jätetty viesti, kun ei ollut tavoitettu kahdella soitolla. Viesti oli entiseltä kollegalta edellisestä työpisteestäni, jossa toimin valo-opettajana lähes kymmenen vuotta ennen kuin siirryin nykyiseen työpisteeseen ja takaisin luokanopettajaksi. Kollega kysyi viestissään, olenko hakenut avoinna olevaa tointa maahanmuuttajaopetuksessa em. entisessä työpaikassani. Vastasin, etten ollut moisesta tietoinen enkä ollut varma, kiinnostaakokaan. Hänpä ei siihen lopettanut, vaan koetti vedota minuun, että hakisin, usealla eri viestillä ja perustelulla.
Pitihän sitä ruveta sitten puntaroimaan. Juttuun liittyy tekijöitä, jotka saivat minut miettimään sitäkin, olisiko tässä jotain johdatusta takana.
Rukoilin ja odotin Taivaan Isältä vastausta kysymykseen, pitäisikö minun hakea vai ei. Selkeää vastausta ei kuitenkaan tullut. Olin hajamielinen ja tein epähuomiossa ja väsyneenä kaikenlaista pientä hallaa viljelyksillä, kuten harasin jo kerran kylvetyt punajuuret maan tasalle ja katkaisin kesäkurpitsan taimen sitä siirtäessäni.
Tiistaina pääsin sentään pohtimaan asiaa yhdessä hyvän ystävän kanssa, mutta silti meni vielä pari päivää kipuillessa. Hyvät ja huonot puolet, plussat ja miinukset... Nykyisessä työpaikassani ei ole oikeastaan mitään muuta vikaa kuin että työmatkani on turhan pitkä. Toisessa työssä matka lyhenisi, muttei kuitenkaan enempää kuin alle kymmenen kilometriä suuntaansa. Nykyisessä työssä odottavat isot mutta tutut haasteet, toisessa uudet ja oudot, olkoonkin että olen vastaavaa työtä tehnyt, eikä niin kauaa ole siitä, kun viimeksi olin valo-opettajana.
Tänään oli viimeinen päivä jättää työhakemus. Torstai-iltana ennen nukkumaan menoa lähetin annettuun osoitteeseen sähköpostihakemuksen, varsin koruttoman, ilman omakehua ja cv:tä. En edes tutkintotodistuksen kopiota lähettänyt, vaikka sellainen pyydettiin hakemukseen liittämään. Sanoin vain, että olen sen aikanaan toimittanut, lähes kolmekymmentä vuotta sitten.. Lisäksi pahoittelin, etten ole pääsemässä mahdolliseen haastatteluun, koska vietän lomaani kaukana työkunnastani. Jos kaikista näistä puutteista huolimatta tulen valituksi, niin silloin otan sen Taivaan Isän tahtona. Työhakemuksen lähetettyäni laitoin vielä viestin nykyiselle pomolleni ja kerroin ennakkovaroituksena, että näin olen mennyt tekemään.
Perjantaista alkaen pystyinkin taas keskittymään kokonaisvaltaisesti puutarhanhoitoon ja lomanviettoon.

Väärä pakkauskoko

Aikanaan ostimme ensimmäiseen yhteiseen kotiimme ensimmäiseksi yhteiseksi jouluksi perinteisen seitsenhaaraisen sähkökynttelikön ikkunalle jouluvaloksi. Siitä asti se on luonut tunnelmaa joka joulun edellä ja aikana. Muoti on muuttunut ja valoja on tullut lisää meillekin, mutta edelleen kyntteliköllä on oma paikkansa keittiön ikkunalla. Tänä adventtina asetin sen sijoilleen heti kun olin saanut ikkunat pestyä ja raivattua ikkunalaudan, vaikken silloin vielä valoja siihen sytyttänytkään. Ajattelin, että tyhjä ikkunalauta muutoin täyttyy uudelleen tuota pikaa, ellen valtaa nurkkaa kyntteliköllemme.
Vuosien kuluessa polttimoita on toki jouduttu vaihtamaan, ja tänäkin adventtina osa polttimoista palaa muita kirkkaammin, mikä viestii siitä, että kohta taas joku seitsemästä tossahtaa.
Sellaista ihan ääneen olenkin nyt harmitellut, että vaihtopolttimoita tuollaisiin seitsenhaaraisiin kynttelikköihin myydään kolmen kappaleen pakkauksissa. Kaksikaan pakkausta ei siis riitä, jos haluaa vaihtaa kaikki polttimot kerralla, mikä kai olisi suositeltavaa lamppujen kestämisen kannalta. Kolme pakkausta taas on liikaa, myös hinnaltaan, kun samalla rahalla todennäköisesti saisi kokonaan uuden kynttelikönkin. Se taas ei sovi minun ekologiseen ajatteluuni, että ostetaan vain koko ajan uusia vempeleitä, jos ne kerran saa halvemmalla kuin vanhan korjauksen.
Niin että miksi polttimoita ei voitaisi myydä seitsemän kappaleen pakkauksissa, vaikka sitten samalla hinnalla kuin ne kolme kertaa kolme polttimoa?
Milloin, oi milloin ekologisuus ja eettisyys menevät myyntivoittojen ja tuotannonkasvun edelle? Ei minun elinaikanani, pahoin pelkään.

Meinasi unohtua

Olin jo hyvän aikaa sitten tallentanut luonnokseksi joukon kuvia. Äsken vasta vahingossa huomasin unohtaneeni koko luonnoksen.
Nämä kuvat liittyvät osittain tokaluokan uskonnon opetukseen, mutta enemmän kyllä kierrätykseen, uusiokäyttöön ja tuunaamiseen.
Minulla oli vuosikaupalla jemmassa pari valkoista kauluspaitaa, joita en enää kehdannut sinällään käyttää, kaulukset kun olivat aikaa sitten poistuneet muodista ikiajoiksi. Toinen paita oli lisäksi jo alkanut myös kellastua niskasta.
Kun tänä syksynä yhtenä uskonnon aiheena oli kristilliset perhejuhlat, mm. kaste, niin tuli mieleeni koettaa järjestää luokkaan kastepöytä ja nukke kastettavaksi. Tai siis nukke minulla kyllä oli, mutta kastemekkoa piti funtsia. Silloin muistin nuo uusiokäyttöä odottaneet paidat.

Ekassa kuvassa on paidoista se, jonka kauluksen irroitin kastemekon helmaksi. Kuvan hoksasin ottaa vasta kauluksen irti ratkottuani.

Sitten tuli mieleeni kokeilla, vieläkö jäljelle jääneestä paidasta voisi entrata jotain. Löysin  sinistä tähtinauhaa, jota olin ostanut varmaan toistakymmentä vuotta sitten aikomuksenani käyttää sitä joulukorttiaskartelussa. Nyt keksin sille muuta käyttöä, ompelin nauhaa kaulukseen ja somisteeksi rannekkeisiin.

Mutta sitten varsinainen kohteeni, kastemekko. Helma siis yhden paidan kauluksesta, mekon yläosan ompelin käyttäen toisen paidan etumusta, jossa oli hiuslaskoksia. Ensin kuva välivaiheesta. 

Ja sitten lopputuloksesta.

 

 Vielä kuva tuunatusta paidasta, tiedä sitten, kehtaanko sitä vieläkään käyttää julkisesti. Nauhaa on kovasti jäljellä, siitähän voisi yrittää väsätä jonkin ruusukkeen. Päätin sittenkin ommella rannekkeisiinkin nauhan kaksinkertaisena, kapeammaksi taitettuna.